Kevät tulee. Se on uuden alku, talven surma, kylmyyden loppu ja mitä kaikkea..? On niin mahtavaa kävellä ulkona, kun aurinko jo vähän lämmittää ja ihmisten ilmeet kirkastuvat kilpaa auringon kanssa. Linnut ilmestyvät visertämään ja tuntuu että kaikki on pedattu valmiiksi ihmisen iloita ja riemuita.
    
     Miksi kevät sitten tuo minulle ristiriitaisia tunteita tullessaan? En ole keksinyt siihen vastausta, vaikka olen miettinyt sitä vuosikaudet. Katselen tuota kaikkea iloa ja riemua ja olen purskahtaa itkuun, enkä ymmärrä miksi? Tunnen epämääräistä surua siitä, että minua ei oteta mukaan tuohon kaikkeen riemuun. Että onni on onnellisten omaisuutta ja se ei kuulu minulle.
    
     Olen itse syntynyt keväällä ja rakastan kevättä. Se on ihan parasta aikaa ihmisen olla ja elää. Olenkohan jotenkin ihan kaksipuoleinen, vai onko minulle pikkulapsena tapahtunut jotain kevätaikaan? Jotain mitä en muista, tai olen sulkenut muististani?

     Näen, kuinka onnellinen nuoripari kävelee rinnakkain ja juttelee jostain. Sitten he katsovat toisiaan ja pysähtyvät suutelemaan. Sydämeni on kääntyä ympäri ja olen tukehtua. Siitä saan ainakin viitteen, että yhdistän kevätauringonpaisteen yksinäisyyden tunteeseen. Tunteeseen, että minulla ei ole ketään.

     On merkillistä saada jostain asiasta näin ääripäissä olevia tunteita. Niinkuin ajatukseni olisivat auringonvaloa, jonka keskellä on sykkivä, musta piste, joka yrittää välillä murtautua läpi ja kasvaa pimentääkseen auringon. Tähän ikään mennessä ne ovat joskus onnistuneetkin siinä ja välillä pitkiksikin ajoiksi kerrallaan.

     Vaan ei se ole pimentänyt aurinkoa koskaan kokonaan. Olen yhä tässä ja aurinko on yhä tuolla taivaalla. Ainakin minä olen vain vahvistunut vuosien mittaan - auringosta en osaa sanoa muuta, kuin että se on meidän kaikkien kaveri.

     Ja mitä siihen yksinäisyyden tunteeseen tulee, niin jos edes haluan elämääni muuta kuin itseni, kissani ja auringon. Niin eiköhän se sieltä ole jo tulossa. Joskus se on perillä luonani. Kaikki se rakkaus...