Bepanthènin perhe se sitten on herkkänahkaista porukkaa. Tietystikään he eivät anna sen näkyä ulospäin, mutta mikäli heitä juuttuu tarkkailemaan hiukan pidempään, alkaa huolellisesti tehdyn pohjatyön päälle silatun krominvälkkeen alta paljastua korroosiota.
     Astelen pitkin luxus-asuinalueen leveähköä ja jopa pölytöntä kevyenliikenteenväylää pitkin ja saatan jo kaukaa erottaa Bepanthènin kartanotontin portin. Se on musta, massiivinen ja luotaantyöntävä, mutta kunnioitusta herättävällä tavalla. Noin kolme metriä korkea ja metrin paksuinen kivimuuri hidastaa asiatonta sunnuntaikävelyä alueelle ja tämä seikka jättää runsaasti liikkumavaraa Bepanthèneille, joiden sentään täytyy kiillottaa mainettaan symboloivaa pokaalia lähes joka hetki.
     Sadan metrin päässä portista häämöttää itse kartano. Se muistuttaa hieman yhdysvaltalaisten ystäviemme Valkoista taloa, ollen samanaikaisesti sekä juhlava, että mitäänsanomaton. Eli ehkä ei putkiaivoisen suunnittelema. Kuka muistaa kuka on suunnitellut Valkoisen Talon? Puutarha on tietystikin silkkaa hienostunutta juhlaa, eikä tässä kannata tuhlata kenenkään aikaa sellaisten kliseiden jankuttamiseen. Perheen kuudesta autosta haluaisin silti lausua pari sanaa. Mercedes Benz.
     Perhe käsittää "isän", "äidin", "pojan" sekä "tyttären" - ikäjärjestyksessä. Isän nimi on Benjamin Bepanthèn (The Third). Äiti on Beatrice Bepanthèn o.s. Rauschenschauffer. Poika on nykyaikaisesti Jonne ja tyttö on ikiaikaisesti Laura. Benjamin on pankkimiehiä, toimien jossain tärkeässä tehtävässä. Beatrice on kotirouva, mutta jos erehtyy käyttämään hänestä sitä sanaa julkisesti, tai hänen kuultensa, joutuu kohtaamaan helvetin tulet ja sen koettuaan pitäisi muka jatkaa normaalia elämää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. No way Josè.
     Beatrice toimii tietystikin erilaisissa hyväntekeväisyystehtävissä ja sen tapaisissa, lähes päivittäistä kahvi- sekä teekutsuilua ja juorujenvaihtoa, sekä ennen kaikkea itsensä esittelyä, vaativien harrastusten parissa. Jonne opiskelee jotain kunnianhimoista ja Laura myös.
     He eivät ole juurikaan tekemisissä keskenään, sillä sellaiseen ei ole oikeastaan enää tarvetta. Kaikki heistä ovat sisäistäneet, kukin ikänsä mukaan, että kuuluvat parempaan kastiin ja se sotkee myös perheen sisäistä arvojärjestystä. Tästä ei kuitenkaan ole koitunut asianosaisille mitään haittaa, sillä parempaan kastiin kuuluville ei heidän käsityksensä mukaan koidu haittaa muutenkaan. Suunta on eteen päin eikä siinä ole sen kummempaa. Pelkkä "huomenta" aamupöydässä riittää pitkälle ja niin sen kuuluu ollakin, koska kaikki tapaavat toisensa seuraavan kerran saman päivän iltana, jos silloinkaan.            
     Taloudenhoitajat, puutarhurit, piiat, rengit sekä orjat pysyttelevät enimmäkseen näkymättömissä, koska muuten voi saada tappavan katseen joltain sattumankaupalla kohdalle osuneelta perheenjäseneltä, eikä ole mukavaa viettää loppupäivää pimeässä huoneessa, kylmä ja märkä rätti otsalla, hirvittävän päänsäryn kourissa. Sitä paitsi kyseinen ajanjakso vähennetään palkasta.
     Jo lapsesta alkaen Benjamin on opetettu etenemään hänen vanhempiensa valitsemalla tiellä. Hänet on hypnotisoitu kaikista läheisimpiensä toimesta, toteuttamaan materiaalirikasta mutta sisällöltään köyhää elämäntapaa. Sukupolvelta toiselle pyörinyt pyörä ei ole lakkaamassa pyörimästä ainakaan lähitulevaisuudessa. Aivan samankaltainen kohtalo on tapahtunut Beatricenkin kohdalla. Hänen sukunsa tosin on hyvin vanhaa ja kunnianarvoisaa saksalaista porvarissukua. Beatricen juuret ovat reilusti vanhemmat verrattuna kunnianarvoisaan mieheensä, mutta eliitti tekee joskus hassuja poikkeuksia, muuten aika vankkumattomissa maneereissaan, kun kyseessä on esimerkiksi sukupuoli. Heidän lapsensa ovat nyt täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja heidänkin elämänsä tarkoitus on rohmuaminen. Tämä on vallitseva käsitys heidän ajatuksissaan ja se hallitsee heitä kokonaisvaltaisesti.    
     Kartanossa on tilaa ainakin 16 hengen asua. Kylpyhuoneita on liikaa ja makuuhuoneita myös. Suurinta osaa niistä ei tietystikään ole koskaan käytetty. Kuntosalia, uima-allasta, saunaa, elokuvateatteria ja viherhuonetta sen sijaan on. Viimeisen näistä ollessa tosin täysin riippuvainen johtavasta puutarhurista, tämän ollessa myös ainoa joka siellä koskaan käy. 120 neliön, kahden kylpyhuoneen ja kolmen makuuhoneen omakotitaloa Bepanthènit eivät pysty käsittämään. Itseasiassa he eivät ehkä edes kykene näkemään niin pientä esinettä.
     He eivät tiedä, keitä he ovat. He eivät ole juurikaan uhranneet aikaansa tuollaisen asian miettimiseen. Heillä on oikeastaan vain rahansa ja omaisuutensa ja suojamuurinsa, mutta rakenteeltaan he muistuttavat entisen leipurin wienerleipää - tyhjän päällä kuoret. Heille on turvallisinta pysytellä omiensa parissa sosiaalisen elämänsä puitteissa, koska muilta suunnilta on odotettavissa ikävyyksiä. Puhumattakaan tietysti siitä, että kanssakäyminen rahvaan kanssa on heidän arvolleen totaalisen sopimatonta.
     Tällä hetkellä Benjaminilla on työelämässään toteutumassa elämänsä kauppa. Hän tulee tienaamaan sen myötä ziljardeja, entisten jatkoksi. Hän on onnellinen mies. Beatrice on laatinut valmiiksi listan tavaroista, jotka hän aikoo ostaa miehensä tulevilla voitoilla. Hän on onnellinen nainen. Elinkorkojen myötä myöskään Jonnella ja Lauralla ei tule olemaan minkäänlaisia vaikeuksia taloudellisesti ja näin ollen huomisesta ei ole minkäänlaista huolta. He ovat onnellisia nuoria aikuisia.
     Ai mistäkö minä tämän kaiken tiedän..? No enhän minä tiedäkään, kun kehittelin tämän tarinan juuri.   
    
     Tosiasiassa heillä ei olisi minkäänlaista suojaa, jos heiltä otettaisiin kaikki ulospäin näkyvä pois. Vanhemmilla olisi yht´äkkiä tulonaan työmarkkinatuki, joka katkeaa pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä sekä pikku kullanmuruilla opintoraha, joka ei riitä yhtään mihinkään. Heidät riisuttaisiin vertauksellisesti alastomaksi ja silloin pinnallisuuden kuori näyttäytyy kaikessa haureudessaan. Siitä näkyy läpi.
     En kadehdi heitä ollenkaan, vaikka tuuli onkin kohdallani useasti vastaista. He ovat avuttomia kovakuoriaisia selällään ja jopa minä voisin ojentaa heille auttavan käteni ja nostaa heidät ylös, koska olen tottuneempi kovakuoriainen. Olen sitä lajia, joka on oppinut pomppauttamaan itsensä ilmaan selkänsä kuorella, heittämään puhtaan voltin ilmassa ja laskeutumaan jaloilleen. Lähes jokainen minun tilanteessani oleva ihminen on.
    
     Pääsiäisen kunniaksi hatunnosto ja hurraahuuto jokaiselle, joka sinnittelee lujasti pärjäämisensä kanssa elämässään tänäkin päivänä.  
    

     Ehkä olen idealisti. Ajatteleva ihminen. Rahantekokoneet, kuten kapitalistit sanovat, ettei mikään ole idealistille pyhää.. Mielestäni he käräyttävät itsensä jo tuolla kommentilla. Kannattaisi nostaa katsetta siltä numeroita vilisevältä näytöltä sen verran, että ehtii katsoa peiliin. Kapitalisti saattaisi käsittää (muttei koskaan tulisi myöntämään), että hän puhuu itsestään - sillä hän itse on tuo kaiken pyhän ja merkityksellisyyden kadottanut raukka.
     Aikani ajateltuani olen tullut siihen tulokseen, että vain raha on minulle epäpyhää. Sillä ei ole minulle muuta symbolista arvoa, kuin vastenmielisyys. Seteliä en silti repisi, mutta setelintekijän kurkkua saattaisin kutitella.
     Yritetäänpä nyt muistaa, että raha on maksuväline. Toimeentulon väline, hengissäpysymisen ja laskujenmaksamisen väline. Siis väline! Siitä on aika pirun pitkä matka Jumalaksi, joka siitä kuitenkin on tullut. Järkevämpää olisi palvoa vaikka haluamaansa, tai jopa itse keksimäänsä Jumalaa. Raha ei kuule rukouksia, eikä se jousta. Se on pelkkää materiaalia. Paperia ja metalleja. Nykyisin ei kohta enää sitäkään.
     Raha alkaa muistuttamaan Jumalaa siinäkin mielessä, että se on nykyisin enimmäkseen leikkirahaa. Virtuaalirahaa, jota kukaan ei koskaan näe. Sitä ei ole oikeasti edes olemassa. Ei Jumalaakaan ole koskaan kukaan nähnyt - sanokaa mitä sanotte. On jännää havaita, kuinka lapsellisia ja naiiveja meistä on tulossa. Se on ihan sama uskoa kohta tosissaan vaikka joulupukkiin.
     Itse en rahan perässä kehtaisi kovin kovasti juosta, mutta on surullista nähdä kuinka jotkut, siis erittäin monet - juoksevat side silmillä siihen suuntaan, missä seteli viheltää. Tarvitsemme rahaa elämiseen, miksi sitä pitäisi olla enemmän?
     Meillä on tässä elettävänä ihan oikea elämä. Miksi ihmeessä se pitää tuhlata jonkin tulevan taruolennon perässä juoksemiseen? Mistä tulee tämä himo rikkauksiin, kun niillä ei ole mitään merkitystä, sitten kun olemme perillä ja juoksu minkätahansa perässä on päättymäisillään?
     Todellinen rikkaus asuu meissä jokaisessa. Se asuu myös luonnossa, taivaalla ja kaikkialla, mitä ilmaiseksi näemme. Kaikki täällä on väliaikaista ja siksi kaikki kauneimmat asiat ovat ilmaisia. Sen ymmärtäminen opettaa meille, että kaikenlainen materia josta maksamme, on suurimmaksi osaksi turhaa.
     Me ihmiset vietämme täällä maapallolla pienen tuokion, verrattuna maailmankaikkeuden historiaan. Tänä aikana me luulemme todella olevamme jotain, mutta pitäisi vähän pidemmälle kuitenkin ajatella. Se mitä saamme täällä aikaan on tuho, siis siinä määrin kuinka ihminen siihen pystyy, mikä sekin on koko maailmankaikeuden historiassa yksi kärpäsenläjä. 
     Omena kasvaa puussa ilmaiseksi, mutta kerran joku päätti että se on hänen omenansa. Ei se kuitenkaan sitä ole...

     Kevät tulee. Se on uuden alku, talven surma, kylmyyden loppu ja mitä kaikkea..? On niin mahtavaa kävellä ulkona, kun aurinko jo vähän lämmittää ja ihmisten ilmeet kirkastuvat kilpaa auringon kanssa. Linnut ilmestyvät visertämään ja tuntuu että kaikki on pedattu valmiiksi ihmisen iloita ja riemuita.
    
     Miksi kevät sitten tuo minulle ristiriitaisia tunteita tullessaan? En ole keksinyt siihen vastausta, vaikka olen miettinyt sitä vuosikaudet. Katselen tuota kaikkea iloa ja riemua ja olen purskahtaa itkuun, enkä ymmärrä miksi? Tunnen epämääräistä surua siitä, että minua ei oteta mukaan tuohon kaikkeen riemuun. Että onni on onnellisten omaisuutta ja se ei kuulu minulle.
    
     Olen itse syntynyt keväällä ja rakastan kevättä. Se on ihan parasta aikaa ihmisen olla ja elää. Olenkohan jotenkin ihan kaksipuoleinen, vai onko minulle pikkulapsena tapahtunut jotain kevätaikaan? Jotain mitä en muista, tai olen sulkenut muististani?

     Näen, kuinka onnellinen nuoripari kävelee rinnakkain ja juttelee jostain. Sitten he katsovat toisiaan ja pysähtyvät suutelemaan. Sydämeni on kääntyä ympäri ja olen tukehtua. Siitä saan ainakin viitteen, että yhdistän kevätauringonpaisteen yksinäisyyden tunteeseen. Tunteeseen, että minulla ei ole ketään.

     On merkillistä saada jostain asiasta näin ääripäissä olevia tunteita. Niinkuin ajatukseni olisivat auringonvaloa, jonka keskellä on sykkivä, musta piste, joka yrittää välillä murtautua läpi ja kasvaa pimentääkseen auringon. Tähän ikään mennessä ne ovat joskus onnistuneetkin siinä ja välillä pitkiksikin ajoiksi kerrallaan.

     Vaan ei se ole pimentänyt aurinkoa koskaan kokonaan. Olen yhä tässä ja aurinko on yhä tuolla taivaalla. Ainakin minä olen vain vahvistunut vuosien mittaan - auringosta en osaa sanoa muuta, kuin että se on meidän kaikkien kaveri.

     Ja mitä siihen yksinäisyyden tunteeseen tulee, niin jos edes haluan elämääni muuta kuin itseni, kissani ja auringon. Niin eiköhän se sieltä ole jo tulossa. Joskus se on perillä luonani. Kaikki se rakkaus...
    

    On aikaa, jos aikaa on. Liikaa aikaa miettiä. Ajatuksia on niin paljon ja koska työstän mielessäni niin montaa asiaa päivän aikana, olen joskus vaarassa unohtaa kaiken. Ajatuksista tulee keveitä kuin kissankarvat, joita näkee leijailemassa, mutta nämä eivät takerru kiinni vaan jatkavat leijailemistaan. Väsyn tähän hyödyttömään jahtaamiseen sillä vaikka olenkin Pohjois-Suomen piirimestari pikajuoksussa, jään ajatuksilleni lähtökuoppiin. Ne ovat jo maalissa. Tai itseasiassa ne ovat jo pakanneet kamppeensa ja lähteneet urheilukentältä kotiin. Syöneet ehkä lounaan ja laittaneet päikkäreille.

     Yritän rauhoittua spurtista ja mitä sitten tapahtuukaan? Alan ajatella, koska niinhän sitä rauhoittuessaan tekee. En hallitse jooga- taikka vaikka meditointimetodeja, enkä täten pääse mihinkään tilanteestani. Olen kiikissä. Pakkotilanteessa on päätettävä, mietinkö itseäni vai muita? Yhdistänkö mielessäni meidät kaikki? Vai sumplinko vaikka hämähäkin touhua verkossaan? Yhdistänkin nämä kaikki.

     Olen ihminen. Olen osa valtavaa yhteisöä. Olemme päältä ja sisältä lähestulkoon samanlaisia. Erot ovat loppujen lopuksi pieniä. Persoonallisuuksissamme on silti eroavaisuuksia että vaikka muille jakaa, mutta kukapa niitä huolisi? Hyödyttäisikö muka vaihtaa osia jonkun muun kanssa, joka kamppailee saman paradoksin kanssa? Voisimme toki yrittää ja erilaistahan se jonkun toisen sijaa olisi elää, mutta elämä jonka jaamme, ei ole huiputettavissa. 

     Me synnymme ja me kuolemme ja siinä välissä voimme kikkailla kaikenlaista. Tähän lopputulokseen olen tässä elämänvaiheessa tullut. Päätelmä saattaa joskus muuttua. Näin isossa viitekehyksessä ei paljon kissankarva enää kiusaakaan. Ehkä sen aikaa, jonka se viettää kutittaessaan jossain silmän ja nenän välimaastossa. Mutta päätelmä elämästä on omani ja sen avulla olen saavuttanut elämässäni yhden etapin lisää.

     En voi allekirjoittaa että hyväksyisin kuoleman, eikä sitä minulta kysytäkään, mutta olen tiedostanut sekä järjen, että tunteen tasolla sen olemassaolon. Tämä oivallus ei kylläkään poista luonnollista ja turhinta, sekä epäloogisinta pelkoa mitä on, eli kuolemanpelkoa. Koko asialle voisi nauraa, jos se ei olisi niin vakava. Kuolema on varma asia. Ehkäpä ainoa, ja yleensä ainakin minä pelkään tuntematonta ja epävarmaa ja turvatonta ja niin edes päin. Minä koen kuolemanpelon siten, että en halua luopua elämästä ja lähteä pois.

     Meidät on peloteltu ajattelemaan sitä, mikä odottaa kuoleman tuolla puolen. Me haluamme ajatella, että itse kuolema on pelkkä pikku napsaisu siinä välissä, kun menemme jonnekin muualle. Jokainen saa ajatella olevan seuraavaa elämää ja kaikkea sellaista, sehän on vapaata tahtoa. Mutta jos sitä seuraavaa ei olekaan, on sekin pelottava ajatus sinänsä, vaikka olematontahan ei saisi myöskään pelätä.

     Me ihmiset olemme joutuneet hämähäkin verkkoon, jonka on kutonut meissä asuva ahne peto. Ahneuskin voi olla tervettä, tai sitten siitä puuttuvat käyttöohjeet, mutta ainakin jotain on mennyt pieleen. Maailman nykytilanne, joka on tehnyt maapallostamme hämähäkin verkon joka tiuhenee, on äärimmäisen turha. Meillä on kohta kaikilla paha olla. Tämä elämäntyyli ei ainakaan vie meitä sitä mahdollista paratiisia kohti. Varsinkin, kun kaikkia inhottavimpia mahdollisia ihmisen ominaisuuksia korostetaan ja toistetaan joka puolella lakkaamatta.

     Mikä meitä oikein vaivaa? Elämä tulisi elää, eikä miettiä että miltähän tämä elämäni näyttää esimerkiksi sinun silmissäsi? Tai että miten oikein nyt tämän eläisinkään? Tai että miten saisin kaiken tuon? En ole immuuni ihmisen pimeälle puolelle millään muotoa, mutta tahdon nyt viimeinkin kertoa. Kerron siis näkökantojani nimenomaan kanssaeläjän/kimppasyntisen näkökulmasta. Jokainen vaikuttaa johonkin, tai kaikkeen ympärillään ja siitä ketjureaktiot lähtevät. Kukaan ei sliti uhraa paljonkaan aikaa omien tekojensa, tai sanojensa miettimiseen.

     En minäkään, kun noinkin kehtasin sanoa. Kehtaan kuitenkin miettiä, että olen iloinen elämästä. En halua lähteä täältä, vaikka tästä tulisi fiiliksiltään kuinka synkeä paikka. Viihdyn parhaiten omissa oloissani, vaikka se pakottaakin minut ajattelemaan kaikkea tällaista. Tällaista kuulee maailmalta ja seinän takaa. Mutta jos minulla alkaa oikein ahdistaa, laitan median kiinni. Ja stereot auki. 

 

     On ollut aivan erilainen aika. Ennen ei ole jahdattu täydellistä elämää. Eläminen oli elossapysyttelemistä, eikä sirkusta. Olisin viihtynyt varmaankin paremmin jollain varhaisemmalla ajalla. Vai onko nykyajan älyttömyyksien käsistä karkaamisen ja entisajan raa`an lihan repimisen välillä jotain välimuotoa? Kumma miten se mennyt aika sillä tavalla houkuttelee ja romantisoituu. Oli se sitten jokaisen omaa historiaa, tai iankaikkista maailmanhistoriaa.

     Tästä voisi äkkiä päätellä, ettemme ole koskaan olleet tyytyväisiä tähän hetkeen ja tulevaisuus on aina vähän pelottanut, niin jäljelle jää menneisyys. Vaikka tiedämme menneisyyden kautta toistelevamme samoja virheitä, se saa sydämissämme erilaisen paikan kuin nykyisyys, tai menneisyys. Oikeastaan ihan aition.

     Tuosta taas voisi vielä pikaisemmin päätellä, että jälleensyntyminen on kuin onkin totta. Ja että täällä seikkailevat kerrasta toiseen samat tyypit. Ja että he ovat kuin ovatkin vaihtaneet osia, mutta eivät muista edellisestä elämästä mitään. Tämä olisi mahdollista eräästä psykologisesta tosiseikasta huolimatta. Ihminen toistaa virheitään, etsiessään sovitusta, jollekin tiedostamalleen, tai tiedostamattomalle asialle. Ikävä kyllä ihmisen yliminä ei tunne muuta tapaa sovitukseen, kuin tuho.    

     Siinä on yksinkertaisin selitys sille, että historia ei opeta meille mitään. Mutta jotkut meistä palvovat menneisyyttä ja jotkut tulevaisuutta. Yleensä menneisyyden palvojat ovat niitä, jotka jäävät tulevaisuuden palvojien jalkoihin. Jos eläisimme kaikki tässä hetkessä voisi meno olla toisenlaista, kuten se vanhoina hyvinä aikoina oli...

     ...mutta elämä konkretisoituu tässä hetkessä, äskeisen voi siis huoleti pyyhkiä pois.