On aikaa, jos aikaa on. Liikaa aikaa miettiä. Ajatuksia on niin paljon ja koska työstän mielessäni niin montaa asiaa päivän aikana, olen joskus vaarassa unohtaa kaiken. Ajatuksista tulee keveitä kuin kissankarvat, joita näkee leijailemassa, mutta nämä eivät takerru kiinni vaan jatkavat leijailemistaan. Väsyn tähän hyödyttömään jahtaamiseen sillä vaikka olenkin Pohjois-Suomen piirimestari pikajuoksussa, jään ajatuksilleni lähtökuoppiin. Ne ovat jo maalissa. Tai itseasiassa ne ovat jo pakanneet kamppeensa ja lähteneet urheilukentältä kotiin. Syöneet ehkä lounaan ja laittaneet päikkäreille.

     Yritän rauhoittua spurtista ja mitä sitten tapahtuukaan? Alan ajatella, koska niinhän sitä rauhoittuessaan tekee. En hallitse jooga- taikka vaikka meditointimetodeja, enkä täten pääse mihinkään tilanteestani. Olen kiikissä. Pakkotilanteessa on päätettävä, mietinkö itseäni vai muita? Yhdistänkö mielessäni meidät kaikki? Vai sumplinko vaikka hämähäkin touhua verkossaan? Yhdistänkin nämä kaikki.

     Olen ihminen. Olen osa valtavaa yhteisöä. Olemme päältä ja sisältä lähestulkoon samanlaisia. Erot ovat loppujen lopuksi pieniä. Persoonallisuuksissamme on silti eroavaisuuksia että vaikka muille jakaa, mutta kukapa niitä huolisi? Hyödyttäisikö muka vaihtaa osia jonkun muun kanssa, joka kamppailee saman paradoksin kanssa? Voisimme toki yrittää ja erilaistahan se jonkun toisen sijaa olisi elää, mutta elämä jonka jaamme, ei ole huiputettavissa. 

     Me synnymme ja me kuolemme ja siinä välissä voimme kikkailla kaikenlaista. Tähän lopputulokseen olen tässä elämänvaiheessa tullut. Päätelmä saattaa joskus muuttua. Näin isossa viitekehyksessä ei paljon kissankarva enää kiusaakaan. Ehkä sen aikaa, jonka se viettää kutittaessaan jossain silmän ja nenän välimaastossa. Mutta päätelmä elämästä on omani ja sen avulla olen saavuttanut elämässäni yhden etapin lisää.

     En voi allekirjoittaa että hyväksyisin kuoleman, eikä sitä minulta kysytäkään, mutta olen tiedostanut sekä järjen, että tunteen tasolla sen olemassaolon. Tämä oivallus ei kylläkään poista luonnollista ja turhinta, sekä epäloogisinta pelkoa mitä on, eli kuolemanpelkoa. Koko asialle voisi nauraa, jos se ei olisi niin vakava. Kuolema on varma asia. Ehkäpä ainoa, ja yleensä ainakin minä pelkään tuntematonta ja epävarmaa ja turvatonta ja niin edes päin. Minä koen kuolemanpelon siten, että en halua luopua elämästä ja lähteä pois.

     Meidät on peloteltu ajattelemaan sitä, mikä odottaa kuoleman tuolla puolen. Me haluamme ajatella, että itse kuolema on pelkkä pikku napsaisu siinä välissä, kun menemme jonnekin muualle. Jokainen saa ajatella olevan seuraavaa elämää ja kaikkea sellaista, sehän on vapaata tahtoa. Mutta jos sitä seuraavaa ei olekaan, on sekin pelottava ajatus sinänsä, vaikka olematontahan ei saisi myöskään pelätä.

     Me ihmiset olemme joutuneet hämähäkin verkkoon, jonka on kutonut meissä asuva ahne peto. Ahneuskin voi olla tervettä, tai sitten siitä puuttuvat käyttöohjeet, mutta ainakin jotain on mennyt pieleen. Maailman nykytilanne, joka on tehnyt maapallostamme hämähäkin verkon joka tiuhenee, on äärimmäisen turha. Meillä on kohta kaikilla paha olla. Tämä elämäntyyli ei ainakaan vie meitä sitä mahdollista paratiisia kohti. Varsinkin, kun kaikkia inhottavimpia mahdollisia ihmisen ominaisuuksia korostetaan ja toistetaan joka puolella lakkaamatta.

     Mikä meitä oikein vaivaa? Elämä tulisi elää, eikä miettiä että miltähän tämä elämäni näyttää esimerkiksi sinun silmissäsi? Tai että miten oikein nyt tämän eläisinkään? Tai että miten saisin kaiken tuon? En ole immuuni ihmisen pimeälle puolelle millään muotoa, mutta tahdon nyt viimeinkin kertoa. Kerron siis näkökantojani nimenomaan kanssaeläjän/kimppasyntisen näkökulmasta. Jokainen vaikuttaa johonkin, tai kaikkeen ympärillään ja siitä ketjureaktiot lähtevät. Kukaan ei sliti uhraa paljonkaan aikaa omien tekojensa, tai sanojensa miettimiseen.

     En minäkään, kun noinkin kehtasin sanoa. Kehtaan kuitenkin miettiä, että olen iloinen elämästä. En halua lähteä täältä, vaikka tästä tulisi fiiliksiltään kuinka synkeä paikka. Viihdyn parhaiten omissa oloissani, vaikka se pakottaakin minut ajattelemaan kaikkea tällaista. Tällaista kuulee maailmalta ja seinän takaa. Mutta jos minulla alkaa oikein ahdistaa, laitan median kiinni. Ja stereot auki. 

 

     On ollut aivan erilainen aika. Ennen ei ole jahdattu täydellistä elämää. Eläminen oli elossapysyttelemistä, eikä sirkusta. Olisin viihtynyt varmaankin paremmin jollain varhaisemmalla ajalla. Vai onko nykyajan älyttömyyksien käsistä karkaamisen ja entisajan raa`an lihan repimisen välillä jotain välimuotoa? Kumma miten se mennyt aika sillä tavalla houkuttelee ja romantisoituu. Oli se sitten jokaisen omaa historiaa, tai iankaikkista maailmanhistoriaa.

     Tästä voisi äkkiä päätellä, ettemme ole koskaan olleet tyytyväisiä tähän hetkeen ja tulevaisuus on aina vähän pelottanut, niin jäljelle jää menneisyys. Vaikka tiedämme menneisyyden kautta toistelevamme samoja virheitä, se saa sydämissämme erilaisen paikan kuin nykyisyys, tai menneisyys. Oikeastaan ihan aition.

     Tuosta taas voisi vielä pikaisemmin päätellä, että jälleensyntyminen on kuin onkin totta. Ja että täällä seikkailevat kerrasta toiseen samat tyypit. Ja että he ovat kuin ovatkin vaihtaneet osia, mutta eivät muista edellisestä elämästä mitään. Tämä olisi mahdollista eräästä psykologisesta tosiseikasta huolimatta. Ihminen toistaa virheitään, etsiessään sovitusta, jollekin tiedostamalleen, tai tiedostamattomalle asialle. Ikävä kyllä ihmisen yliminä ei tunne muuta tapaa sovitukseen, kuin tuho.    

     Siinä on yksinkertaisin selitys sille, että historia ei opeta meille mitään. Mutta jotkut meistä palvovat menneisyyttä ja jotkut tulevaisuutta. Yleensä menneisyyden palvojat ovat niitä, jotka jäävät tulevaisuuden palvojien jalkoihin. Jos eläisimme kaikki tässä hetkessä voisi meno olla toisenlaista, kuten se vanhoina hyvinä aikoina oli...

     ...mutta elämä konkretisoituu tässä hetkessä, äskeisen voi siis huoleti pyyhkiä pois.